Voi jehna! Pitää kai se uskoa, että kohta on lauantai ja tämä haaste loppukarkeloita vaille valmis tapulteltavaksi halkipoikkipinoon ja tallennettavaksi tärkeäksi osaseksi hyvien muistojen muistopalatsiin. Sen kunniaksi kävin huollattamassa räpsyripseni tänään Nellin salongissa. Nyt kelpaa taas räpsytellä!
Illemmalla kokeilin ensin itse napsia muutaman otoksen, mutta nakitinkin sitten ukkelini tallettamaan loppumetrien kuvat haasteen aikaansaannoksista kehossani.
Ja loppuun vielä pari puudelia.
Kaikkein merkittävintä kehityskohtaa en kuitenkaan onnistunut tallentamaan kameran muistikortille, vaikka pieni viite siitä onkin havaittavissa lähes joka kuvaan salaperäisesti ujuttautuneesta hymystäni. Suurin kasvu haasteen aikana on nimittäin tapahtunut pääni sisällä. Olen saanut korvaamattoman paljon uutta tietoa siitä, miten kehoni toimii, miten eri ruokamäärät siihen vaikuttavat, millä liikkeillä pystyn parhaiten kehittämään lihastasapainoani, miten saan aktivoitua myös syvät vatsalihakseni ja ennen kaikkea: olen oppinut myös arvostamaan omia saavutuksiani ja hikoiluun käytettyjä tunteja.
Lisäksi olen päässyt aivan uudelle ulottuvuudelle salitreenaamisessani. Nyt tiedän, ettei kaikkia omia tavoitteitaan voi lähteä täyttämään yhdellä kertaa vaan päämäärät kannattaa palastella pienemmiksi kokonaisuuksiksi ja välitavoitteiksi. Olen myös vihdoin päässyt yli junnaamisvaiheesta treeneissäni: on ilo havaita - pitkästä aikaa - näkyviä tuloksia kropassani ja tuntea samalla mieliala virkeäksi ravitsevan ruokavalion ansiosta.
Olivatpa kerrassaan ikimuistoiset ja opettavaiset kuusi viikkoa elämästäni! Toimikoot ne ohjenuorana ja opastajana matkalla tästä eteenpäin, sillä liikuntaahan minä tulen jatkamaan vähintään yhtä intohimoisesti ja tunnollisesti kuin tähänkin asti, PT:ni ohjeet kainalossani ja yhä uljaammat tavoitteet edessäni siintäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti