Lopun alun mietteitä

En suinkaan viittaa otsikollani minkäännäköiseen eskatologiseen tapahtumaan vaan kuten arvata saattaa, haasteen loppumetrien aiheuttamiin mielenliikkeisiin.

Paljon on nimittäin tapahtunut sen jälkeen kun luin eräänä kauniina aamuna sattumalta oikean sivun sanomalehdestä, laitoin hakemuksen joitakin viikkoja myöhemmin maailmalle ja sain opettajainhuoneeseen ilahduttavan yllätyksellisen puhelun Iskelmäradiosta. Alun valtavan riemastuksen ja epäuskoisen "voiko tää olla totta" -emmiskelyn jälkeen olen tuntenut välillä hämmennystä ja joskus jopa epäluuloisuuttakin sekä aikataulujen kiristyessä myös stressiä ja väsymystä, mutta ennen kaikkea valtavasti kiitollisuutta, onnen ja onnistumisen tunteita ja suunnatonta riemua kaikesta saamastani hyvästä palvelusta, seurasta, tuotteista ja kokemuksista. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen päässyt mukaan tällaiseen projektiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen muun muassa päässyt nauttimaan Hypoxista, saanut varta vasten minulle suunnitellun ruokavalion, päässyt mukaan intensiivisiin pienen ryhmän ryhmätreeneihin, joissa ohjaajalla on aikaa jokaiselle liikkujalle, ja kaiken kukkuraksi saanut viettää luksusaikaa salilla oman PT:n kanssa täysin minulle yksilöidyn saliohjelman parissa.

Vielä on viikko jäljellä ennen varsinaista loppuhuipennusta, mikä tarkottaa kohdallani ainakin inbody-mittausta, extraryhmätreeniä, omaa salitreeniä ja ravintovalmentajani tapaamista, mutta voin jo tässä vaiheessa seisahtua hetkeksi miettimään, mitä näihin kuuteen viikkoon on oikein mahtunut.

On hyvä lähteä liikkeelle lähtökuopista eli palaamalla alussa itselleni asettamiin tavoitteisiin. Rustatessani hakemusta tähän haasteeseen ja vielä marssiessani ensimmäiseen tapaamiseenkin, olin sitä mieltä, että painoa nyt olisi ainakin saatava alas. Monet varmasti ajattelevat, että "vitsin pöpipää" tai muuta yhtä maireaa, mutta olin saanut raskausaikanani neuvolasta itselleni tavoitepainoksi painon, joka minulla oli ennen raskautta ja jota kohti yritin koko ajan taiteilla. Välillä pääsin lähellekin, mutta sitten vaa'an lukemat jälleen pompsahtivat jälleen ylöspin. Enkä tarkoita, että olisin missään vaiheessa pitänyt itseäni tippaakaan ylipainoisena, mutta tietyllä tapaa perfektionistisena luonteena yritin tietysti tavoitella niitä lukemia, jotka oli tituleerattu ihannekiloikseni.

Mutta jo valmennustiimin ekassa tapaamisessa laihdutusaikeeni karisivat. Asiantuntijoiden, Inbody-mittauksen ja vihdoin myös oman järjenkäytön siivittämänä tajusin, ettei juuri mitään pudotettavaa yksinkertaisesti ollut. Jos halusin säilyttää siihen mennessä saavuttamani lihasmassan tai ehkä jopa lisätä sitä, ei paino voisi kuin korkeintaan kasvaa, sillä rasvaprosenttini oli kuulemma muutenkin normaalin alarajoilla.

Pää pyörällä marssin ensimmäisestä tapaamisesta järkyttynein mutta samalla helpottunein tuntein täsmentämään ja järkevöittämään tavoitteitani haastetta ajatellen. Lopulta tärkeimmiksi tavoitteikseni asetin seuraavat: lihasmassan lisäämisen ja tasapainottamisen sekä lihaserottuvuuden lisäämisen, treenimotivaation kasvattamisen ja paikallaan junnaavan treenin monipuolistamisen sekä ruokavalioremontin ja sen ohella herkkuhiireilystä eroon pääsemisen. Halusin, että saisin pitkästä aikaa aikaan näkyviä tuloksia, sillä vaikka olin hinkuttanut kotisalilla ja body pumpeissa menemään monen monta monituista vuotta, oli kehoni pysynyt suht samanmallisena ja -kokoisena päivästä toiseen.

En jaksanut enää jauhaa samoja liikkeitä, samoilla toistomäärillä ja saman kaavan mukaan. Halusin kehittyä!

Ja voin kertoa, että saamani todella piti! Tavalleni tavanomaisen hieman tahmean alun jälkeen pääsin todenteolla vauhtiin, eikä vauhdille näy loppua! Oli ihanaa kuulla asiantuntijoiden suusta, miksi treeniohjelmat oli suunniteltu juuri tietynlaisiksi ja miksi ruokavalio tehtiin sellaiseksi kuin tehtiin. Sain mahdollisuuden kehittää kehoni heikoimpia kohtia niin, että kropastani tulisi sopusuhtaisempi ja tasapainoisempi.

Ennen kaikkea haaste antoi minulle rutkasti eväitä oman itseni tutkiskeluun. Ravintovalmentajamme Tea puhui meille muustakin kuin ruoasta, nimittäin henkisestä hyvinvoinnista ja omasta minäkuvasta. Olenkin sitä mieltä, että ehkä suurin (ja samalla näkymättömin) kasvu on tapahtunut pään sisällä, tavassa jolla ajattelen ja siinä, millaisena näen itseni. Nyt osaan arvostaa omia vahvuuksiani aivan toisella tavalla, uskallan ottaa vastaan niin positiivista kuin rakentavaakin palautetta ja muistan myös ravita kehoani entisaikojen kylmiä ja nafteja dieettisalaattiannoksia fiksummin. Järkevien hiilarien nauttimisen jälkeen olen huomannut myös mielialani nousseen huomattavasti.

Lisäksi olen saanut takaisin ehkä hieman jo karkuteillä seikkailleen treenimotivaationi. Urheiluhulluhan olen ollut jo pitkään, mutta täytyy myöntää, että välillä kävin jumpissakin ihan vain tottumuksen pakosta, "koska olin pumpissa viime viikolla, menen sinne tälläkin viikolla." Liikuin viidestä kuuteen kertaa viikossa, mutta silti en nähnyt minkäänlaista kehitystä missään.

Nyt näen.

Kun saliohjelma on ihan oikeastikin rustattu mustaa valkoiselle ja paino- ja toistomäärät on kirjattu paperille, saa jokaisella treenikerralla suoraa palautetta siitä, onko kehitystä tapahtunut. Ja voin iloisin mielin huomata, että nyt olen ihan aikuisten oikeastikin kehittynyt! Jaksan tehdä esim. avustettuja leuanvetoja tai punnerruksia tuplasti enemmän kuin ennen.

Olen myös oppinut, ettei kaikkia osa-alueita voi eikä kannata kehittää samaan aikaan, vaan mieluummin keskittyä esim. voiman lisäämiseen ensin ja kohentaa sitten juoksukuntoa.

Paljon, paljon fiksuudensanoja ujutettu pienen tallaajan kalloon.

Huomenna saan sitten totista totta olevia lukemia siitä, mitä kehonkoostumusrintamalla on tämän kuuden viikon aikana tapahtunut, joten palatkaamme siihen astiaan vielä.

Tekstin loppuun tuntuu olevan pakko kirjoittaa vielä jotakin. Ja vaikka kuinka paljon sanailusta pidänkin, niin nyt tuntuu siltä, etten osaa löytää tarpeeksi osuvia sanoja, joilla kuvailisin tämänhetkistä olotilaani ja sitä, miten paljon arvostan mahdollisuutta, joka minulle on suotu. Ainoastaan yksi varsin lyhyt ja ytimekäs sananen kärkkyy kielen päällä, joten hyväksyttäköön se kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan tekstin lopun pitimiksi: kiitos!