Tänään kuu oli pyöreä

Kun kellon viisarit hyppäsivät tänään lupaa kysymättä iltakahdeksaan, niin työläisen jalkoihin eksyivätkin kummasti salikenkien sijaan lenkkitossut.

Tiet olivat jääriitteestä röpöläiset ja ilma rapsahtelevan raikasta. Askelissa tuntui vielä eilinen juoksulenkki ja selässä epätoivoiset leuanvetoyritykset. Ohi suhahtelevien autojen valot ja äänet sekä katulamppujen kelmeys sävyttivät matkaani merenrantareittiä pitkin. Välillä jossain näkyi haappuroiva pyöräilijä ja emäntänsä kanssa verkkaisesti askeltava villakoira. Meri vierelläni oli puoliksi avoin ja puoliksi jäässä. Itse olin lähinnä jälkimmäistä.

Vedin keuhkoni täyteen kuulasta ilmaa ja suuntasin katseeni meren ulapalle. Juoksukin oli alkanut rullata paremmin. Yhtäkkiä meren ja rantakivikon tuntumasta kuului risahdus. Varjot, joita kivien päälle kurottautunut jää loi rantaviivan ylle, näyttivätkin hetkessä jonkin elävän olennon hahmolta. Tiirasin, näkyikö jäällä liikettä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten jatkoin matkaani tahtiani nopeuttaen.

Lisää vauhtia, ajotiellä kiiruhtavia autoja, ilmassa leijuvaa usvaa ja jäinen kävelytien pinta. Ja sitten toinen räsähdys. Käänsin kengänkärkeni siltä seisomalta kohti kotia ja katsoin, kun varjoni kiihdytti vauhtiaan edelläni ja pomppasi sitten taas taakseni katuvalojen loisteen kannustamana. Katseeni hakeutui jälleen epämääräisen meren säröiseen jääpeitteeseen, jonka terävät reunat kimmelsivät kuun valossa. Jäätkö ne siellä vain tekivätkin lähtöään kevään tieltä? Ei. Kuunvalossa kylpien jääpeitettä pitkin mennä jollotteli valkoisesta osin jo luopunut jänis.

Lenkki jäi lyhyeksi ja kovin kuvatodisteettomaksi. Huomenna sittenkin salille - oli kello mitä hyvänsä.