Eräänä
kauniina lauantaiaamuna istuin keittiön pöydän ääressä pyhän kolminaisuuteni -
lehden, maitokahvin ja puurolautasen kanssa - ja sisäistin aamupalaa suuhun
lappaessani muutakin kuin kauraleseitä: lehdessä
mainostettiin Huuman tammikuussa starttaavaa kuntoiluhaastetta. Luin mainoksen ja ehkä vähän jopa
intouduin, mutta en nostanut asiasta sen suurempaa metakkaa. Työpaikan
kahvipöydässä taisin yhdelle työkaverilleni haasteesta hihkua, mutta en
rohjennut olla kovin tosissani oman ilmoittautumiseni kanssa.
Tammikuu
sen kuin jatkui, enkä saanut kuntoiluhaastetta karistettua mielestäni – enkä jälkikäteen
ymmärrä, miksi olisi pitänytkään. Ehkä ajattelin, etten kuitenkaan pääsisi mukaan
projektiin, jonne riittäisi muitakin parempia, ylivoimaisempia,
päämäärätietoisempia ja toinen toistaan räiskyvämpiä hakijoita. Omaan
jahkailuun täysin kypsyttyäni ja omista kuntoilutavoitteistani sisuunnuttuani naputtelin
kuitenkin hakemuksen koneelle.
Ja
tässä sitä ollaan!
En
aluksi ollut uskoa innostuksesta punastuneita korviani, kun Iskelmäradiosta
soitettiin ja kerrottiin, mikä mäihä minulla oli käynyt. Yritin siinä sitten opettajainhuoneessa
sopertaa radiotoimittajalle ensimmäisiä häkellyksen- ja jännityksensekaisia
tunteitani ja toivoin, etten kuulostaisi aivan apinalta. Kilometrin mittainen
hymy kasvoillani huitelin työpaikalta kotiin ja hehkutin koko illan miehelleni,
miten ”upeetasiistiimahtavaa” ja ”ihansikakivaa” sekä ”mietinytmitenhuikeeta”
tämä kaikki – Huuma, haaste ja elämä yleensäkin – oikein oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti